Kun Suomeen rakennettiin 1800-luvulla uusi rataosa, sitä varten rakennettiin myös konepaja, jossa voitiin korjata radan kalustoa ja valmistaa tarve-esineitä. Ensimmäinen konepaja, Helsingin–Hämeenlinnan rautatietä varten, perustettiin Helsinkiin aseman läheisyyteen. Riihimäen–Pietarin rautatietä varten rakennettiin konepaja Viipuriin. Myös Pietariin rakennettiin pieni konepaja.
Viipurin konepaja valmistui Viipurin aseman läheisyyteen vuonna 1869 verrattain vaatimattomana. Tarkoitus oli, että pajalla voitaisiin suorittaa pieniä rautatiekaluston vaatimia korjaustöitä. Suuremmat korjaukset oli tarkoitus tehdä Helsingin konepajalla. Samalla kun liikenne Viipurin ympäristössä kasvoi, laajennettiin konepajaa jatkuvasti erilaisilla rakennuksilla. Ja jo vuonna 1893 alettiin rakentaa uutta suurta hallia veturien korjausta varten. Vuonna 1902 valmistui vaunujen korjaukseen tarkoitettu suuri erillinen rakennus. Ja tämänkin jälkeen konepajaa laajennettiin jatkuvasti.
Uusi ruokalarakennus valmistui 1906 ja siinä oli kaksi ruokasalia: suurempi konepajatyöntekijöitä, veturimiehiä ja konduktöörejä varten sekä pienempi eri osastojen virkailijoille. Suurempaan saliin mahtui jopa 320 henkeä ruokailemaan. Ruokalaa ylläpiti konepajan ulkopuolinen taho. Rakentamisen ja uudistusten yhteydessä konepajarakennuksiin rakennettiin myös puku- ja peseytymistiloja työntekijöitä varten.
Vuonna 1912 konepajan työmiesten lukumäärä oli noussut jo 430 henkeen. Vastaavasti Helsingin konepajalla oli 402 ja Pietarin konepajalla 62 henkeä töissä. Sotien välisenä aikana 1920-30 -luvuilla Viipurin konepaja oli toiseksi suurin konepaja Suomessa Pasilan vaunukonepajan jälkeen ja suurin vetureita korjaava konepaja. Rautateiden konepajoja oli tuolloin yhteensä kahdeksan.
Viipurin konepaja oli veturi- ja vaunukonepaja, eli siellä korjattiin kaikenlaista kalustoa. Sen lisäksi siellä valmistettiin vaihteita ja risteyksiä sekä hitsattiin kiskoja. Konepajan vieressä varikolla huollettiin linjalla käytössä olevia vetureita, konepaja oli suuria korjaustöitä ja isoja määräaikaishuoltoja varten.
Konepajan jatkuvasti laajentuessa myös sen varustelutaso kehittyi. Uusia koneita hankittiin, mutta monet työtavat ja vanhanaikaiset työvälineet myös säilyivät pitkään käytössä. Paavo Koivuneva, joka tuli konepajalle töihin vuonna 1924 muistelee: ”Elettiin ja paiskottiin töitä rinnan vanhan nyrkkipajan ja uudemman ajan virtausten ristitulessa, niin työtapoja kuin -kaluja ajatellen. Tavallinen kierukkapora, yksi metallityöstön tärkeimmistä välineistä, oli ajat sitten jo yleistynyt, mutta vielä saattoi monen vanhemman miehen penkkilaatikosta löytyä takomalla valmistettu reiän aukaisija.”1 Koivuneva jatkaa: ” – – tehtiin paljolti käsin sellaista, jossa olisi voinut käyttää hyväksi koneiden suomaa helpotusta. Kuluneiden kappaleiden täytehitsaukset pyrittiin tasaamaan meislaamalla liiat pois, loput smirgelissä ja viilalla, älyämättä viedä kappaletta sorviin tai jyrsimeen. Tapahtui jopa niin, että jarruna edistyksen tiellä oli vanhoillinen esimies.”2 Vuoden 1926 tulipalon jälkeen uusitusta työkaluverstaasta löytyi kuitenkin kaikille jo modernimpia työkaluja.
Työtä ja vapaa-aikaa konepajalla
Viipurin konepajalla toimi konepajakoulu vuodesta 1924 alkaen. Osaaville työntekijöille oli tarvetta. Omasta koulusta valmistuneiden lisäksi myös muille oli tarjolla töitä. Ruokalarakennuksen yhteydessä oli toimisto ja odotushuone töihin pyrkijöitä varten. Kun työpaikan sai, pääsi heti tositoimiin. Työ opeteltiin työporukan osana.
Työaikaa seurattiin ruokalarakennuksen aulassa olevan ”polettikellon” avulla. Sinne ”tynnyriin” pudotettiin päällä olevasta suppilosta oma prikka, joka roikkui aulan takaseinän taululla. Tämä henkilökohtainen numerolevy putosi ajan kulun mukaan pyörivään lokerikkoon. Niistä kirjattiin myöhästyneet. Minuutinkin myöhästyminen saattoi tuoda kirjauksena tunnin myöhästymisen, kun lokero, johon prikka putosi, oli vaihtunut. Myöhästyminen piti heti käydä kirjaamassa, jotta siihen sai oikean ajan.
Työtä tehtiin porukoissa ja usein urakalla. Porukalla, poorilla, oli oma tehtävänsä, joka toistui veturista ja veturisarjasta toiseen. Monelle porukalle muodostui selkeä toimintatapa. Se oli usein sekä toimivuuden että turvallisuuden sanelema.
Viipurin konepajalla oli muutama koneellinen nosturi, esimerkiksi veturin kattila nostettiin katon rajassa hallin päästä päähän liikkuvalla nosturilla. Veturi sen sijaan nostettiin pyöriltään miesvoimalla. Neljää nostopukkia käytti yhteensä 16 miestä sekä työnjohtaja ja veturi nostettiin yli kahden metrin korkeuteen. Nostopukkien käyttö vaati tarkkaa ja kontrolloitua yhteistyötä nostajilta.
Konepaja-alueella oli kapearaiteinen rullavaunu raskaampia kuljetuksia varten. Muun muassa veturien pyörät siirrettiin veturikorjaamolta eli ”viilaverstaalta” pyöräkorjaamolle. Tämä kapearaide vaunuineen korvattiin tulipalon jälkeen sähköakkuvaunulla, joka kulki sille valmistettua betonitietä myöten.
Työn lomaan kuuluivat myös vapaa-ajanvietto ja harrastukset, kuten urheilu. Kaupungissa järjestettäviin puulaakiotteluihin osallistuttiin ainakin hiihdossa ja jalkapallossa. Myös musiikkiriennot olivat suosittuja.
Konepajalla oltiin aktiivisia ammatillisen järjestäytymisen kanssa. Vuoden 1906 tammikuussa perustettiin Suomen Valtion Rautateiden Konepajojen työväenyhdistyksen Viipurin osasto. Suomessa levinneen työväenaatteen kannustamana tarve parantaa konepajan työntekijöiden elinolosuhteita, sosiaaliturvaa, palkkausta ja työolosuhteita sai muotonsa ammattiyhdistyksenä. Vaasan konepajan työntekijät olivat olleet yhteydessä toisiin konepajoihin ja siellä olikin perustettu jo 1904 kattoyhdistys konepajalaisille. Jo aiemmin, vuonna 1892, oli perustettu Viipurin Rautatietehtaan sairaus- ja hautausapukassa.
Ammattiosasto järjesti jäsenilleen myös sivistys- ja harrastusrientoja ammatillisten kysymysten ratkaisujen lisäksi. Osastolla oli kirjasto, huvitoimikunta ja lauluseura jo heti alkuvuosina. Vaikka aikaa käytettiin paljon konepajalaisten palkkauksen ja työolojen parantamiseen, sitä riitti myös solidaarisuuden osoittamiseen muiden työtaisteluja kohtaan.
Alkuvuosina ammattiliittoon kuuluvien määrä vaihteli rajusti, toimintaa jatkettiin silti sinnikkäästi. Konepajan sisällä tehtiin parannusehdotuksia ja Rautatiehallitukselle ehdotettiin muutoksia yhdessä muiden konepajojen ammattiosastojen kanssa. Tärkeää oli myös yrittää nostaa työn ja työväen arvostus samalle tasolle kuin esimerkiksi liikenneosastolla oli, tämä koski palkkauksen lisäksi esimerkiksi työaikaa ja lomia sekä eläkettä.
Konepajalaiset rakensivat 1930-luvun alun laman hellitettyä ja Perkjärven paikallisjunaliikenteen alettua omakotitalojaan sekä 30 kilometrin päähän Perkjärvelle ja koko matkalle sinne että 10 kilometrin päähän Säiniölle, jonne perustettiin Tynnisen seisake. Työmatkat kuljettiin yhdessä junalla.
Konepaja talvi- ja jatkosodissa
1930-luvun lopulla sodan uhka alkoi näkyä kaikkialla. Keskusteluissa työn lomassa sotaa odotettiin, pelättiin ja samalla toivottiin positiivisesti, ettei se syty. Lopulta tapahtumat maailmalla ja Suomessa päätyivät siihen, että mahdollista yötyötä varten konepajan ikkunat peitettiin pahvilevyin.
Konepaja keskeisen rautatielinjan varrella, aseman vieressä ja kuljetuskalustolle tärkeänä paikkana oli tietysti selkeä sotatoimikohde. Ensimmäisessä pommituksessa osui veturikorjaamon ja vaunuverstaan väliin ja räjähdys rikkoi myös ikkunat. Vaikka räjähdys oli ikkunalasien rikkomisen lisäksi räjäyttänyt pois pimennyspahvit, tuli lopulta käsky yötöihin. Koko konepaja tyhjennettiin työkoneista ja irtaimistosta, lastattiin vaunuihin ja lähetettiin muille konepajoille. Konepajan tyhjennyttyä työntekijöille annettiin ryhmittäin tieto, mille toiselle konepajalle tuli suunnata. Osa työläisistä jäi varikolle pitämään huolta vetureista sotaoloissa.
Konepajalle palattiin vuoden 1942 lopulla. Sodan jäljet olivat näkyvillä, muun muassa puolet veturiverstaasta oli raunioina. Ensimmäisenä piti asentaa paikoilleen työkoneita, osa uusia, osa palautettuja, ennen kuin varsinainen veturikorjaus pääsi vauhtiin. Kaikkia konepajan tehtäviä ei enää pystytty hoitamaan menetettyjen tilojen tai puuttuvien työkoneiden takia. Työntekijöitä oli konepajalla enää noin sata, lisäksi apuna oli sotavankeja.
Konepajatyö jatkui sodan varjossa. Lopulta kesäkuussa 1944, sotarintaman käännyttyä, konepaja evakuoitiin lopullisesti. Suomalaisten aika Viipurin konepajalla päättyi. Osa työntekijöistä palasi entisiin evakkopaikkoihinsa. Viimeiset miehet siirrettiin Hyvinkäälle, jonne veturitalliin perustettiin Helsingin konepajan alainen veturikorjauspaja.
Marina Bergström
Suomen Rautatiemuseo
1 Koivuneva 1998. s. 17.
2 Koivuneva 1998. s. 19.
Käytetyt lähteet:
Koivuneva, Paavo: Höyryhepoa kengittämässä. 1998.
Pettersson, Hj.: Konepajat. Valtionrautatiet 1912-1937 II osa. 1939.
Pohjanpalo, Santeri: Valtionrautateitten konepajat. Suomen Valtionrautatiet 1862-1912: Historiallis-teknillis-taloudellinen kertomus II. 1916.
Rautatieläisten liiton Osasto n.o 2. ry: 75 toimintavuotta