Kaipiaisten asemasta ja sen historiasta ei voi puhua muistamatta aseman puistoa ja lehmuksia. Lehmusrivistö seisoo edelleenkin kujalla osuuskaupalta asemalle. Kaipiaisten aseman kulta-ajasta kertovassa kirjassa ”Vielä on aikaa. Historiaa ja tarinoita kylästä nimeltä Kaipiainen” palataan puiston lehmuksiin ja kylän vilkkaaseen seuraelämään unohtamatta sukupolvien kertomia tarinoita.
Kaipiais-nimi tunnettiin jo 1600- ja 1700-luvun kartoissa. Nimen alkuperää on yritetty jäljittää ja se on liitetty kaipaus-sanaankin. Mielelläni uskon tähän teoriaan kaipauksesta. Sillä Kaipiainen, kylä ja aseman seutu, jättää meihin siellä asuviin tai asuneisiin ihmisiin ikuisen kaipuun.
Kaipuusta menneeseen on Kaipiaisten historiikki saanut alkunsa. Erkki Alatalon vuosikymmeniä jatkunut historian tutkiminen ja tarinoiden muistiin merkitseminen antoivat kipinän kirjasta, jota sitten aloimme yhdessä Erkin ja Antti Halosen kanssa synnyttää.
Ylätalon ja Alatalon kestikievari ja Alatöyryn leivinuuni
Kaikki Kaipiaisissa asuvat tuntevat Ylätalon ja Alatalon. Mutta harvat tietävät, että nämä talolliset perustivat Kaipiaisiin 1700-luvun puolessa välissä keskikievarin, jota tarvittiin aikaa vievän ja vaivalloisen matkustamisen helpottamiseksi. Kestikievarin perustamisesta vei vielä sata vuotta ennen kuin Suomessa päästiin yksimielisyyteen rautateiden tarpeellisuudesta.
Kaipiaisten kylä kasvoi ja kehittyi vastaanottaakseen Pietarista Riihimäelle ja edelleen Helsinkiin ulottuvan rataosuuden tuoman uuden elämän. Kaipiainen oli sopivalla etäisyydellä Pietarista ja Helsingistä, joten junalla matkustavien virkistys ja veturien huoltaminen tapahtuivat siellä.
Pietarin rata valmistui kahdessa ja puolessa vuodessa. Valmistumista vauhdittivat 1800-luvun nälkävuodet, jolloin liian monella ihmisellä ja perheellä oli leipä tiukassa.
Kirjassa kerrotaan, että Kaipiaisissa naisilla ja lapsilla teetettiin hätäaputyönä kiviaitaa estämään lehmien ja lampaiden pääsy radalle. Myös tarina Alatöyryn leivinuunissa leivotusta maukkaasta ruisleivästä tuli radan rakentajille oiva lisä niukkaan ruokavalioon.
”Ratatyömaan ehdittyä Kaipiaisten seudulle toimi Alatöyryn talo radanrakentajille yhtenä tukikohtana ja majoitustilana. Suurien halla- ja katovuosien johdosta oli kaikista ruokatarvikkeista pulaa ja ainakin hetkellistä apua nälkään saatiin, kun Venäjä toimitti maahan rukiita. Venäläisestä rukiista leivottiin leipää myös radanrakentajille Alatöyryn leivinuunissa. Tuolloin oli voimassa määräys, että sataa metriä lähemmäs ratatyömaata ei saanut majoittua. Alatöyryssä määräystä kierrettiin niin, että majoitustilaksi ilmoitettiin aitta, joka sijaitsi päärakennusta kauempana, ja näin tuo määräys tuli virallisesti täytettyä.”1
Saariaseman historialliset rakennukset ja kulttuurimiljöö
Aseman sijoittaminen raideparien keskelle eli saariasemaksi johtui siitä, että tämä mahdollisti tuolloin yksiraiteisella rataosuudella junien kohtaamisen ja sivuuttamisen.
Kaipiaisten upean asemarakennuksen rakensivat pätevät ammattimiehet Knut Nylanderin laatimien tyyppipiirustuksien mukaisesti. Ratapihajaoston tiedot kertovat, että asemarakennuksen pituus oli 55 metriä, leveys 8–11 metriä ja korkeus 6 metriä. Seinät olivat hirsirakenteisia lautaverhouksella. Katto oli tuon ajan muoti-ilmiön mukaan tiilikatto. Aseman koristelu oli tyypillistä Nylanderin suunnittelemissa rautatierakennuksissa.
Museoviraston Rakennusperintörekisterin mukaan asemaa on jatkettu vuonna 1881. On mahdollista, että tässä vaiheessa on rakennettu ravintolaosa, joka neljäkymmentä vuotta myöhemmin (1922) siirrettiin Uttiin.
Asemarakennuksessa sijaitsivat toimistotilojen ja rahtitavaroiden säilytysvaraston eli pakaasivaraston lisäksi kolme ravintolasalia (I, II ja III-luokan ravintolat), kaksi odotushuonetta (I ja II-luokan) ja hieno naistenhuone, jossa myös keisarinnan kerrotaan levähtäneen. Sisustuksessa käytettiin hienoja huonekaluja, joista mm. lattiasta laipioon ulottuva hieno trymoo-peili on enää kertomassa aseman loistokkuudesta. Kaipiaisista se on siirretty Kouvolan rautatieasemalle. Tällä hetkellä se löytyy oppisalin käytävältä.
Aseman lisäksi miljöö käsitti kaikkiaan seitsemän asuinrakennusta, ulkorakennukset, pesutuvat, huussit, kellarit ja saunat. Aina 1970-luvulle saakka asema, puistot, kaivo ja asuinrakennukset eli koko kulttuurimiljöö säilyi ”koskemattomana”. Sitten ajan henki eli purkuvimma iski. Kaksi pitkää kasarmirakennusta purettiin. Samoin hävisivät rakennuksiin liittyvät huoltorakennukset kuten liiterit, huussit ja istutukset. Myös puistoalueille tärkeä puutarhuri joutui lähtemään.
Menneestä ajasta ja sen aikaisesta turvallisuusajattelusta kertoo saunan ja pesutuvan sijoittuminen radan eteläpuolelle. Radan pohjoispuolella olevissa kasarmeissa asuvat lapsiperheet joutuivat kulkemaan raiteiden yli saunaan mennessään. Monta kertaa radalla seisoi pitkä tavarajuna, ja saunaan päästäkseen äiti, isä ja lapset puikahtivat junan alta radan toiselle puolelle.
Asemaravintolaan vain piletillä
Kaipiaisten asemaravintolaan ”perustettiin rouva Hedvin Christine Lindenin johdolla I:n ja II:n luokan ravintolasalit, joissa matkustajat saattoivat nauttia hyvän päivällisen ohella olutta ja ryyppyjä”. III:n luokan ravintolassa sai vain sammuttaa janonsa. Ravintolassa tarjoiltiin laatuviinejä, joiden laadun säilyttämisestä vastasi 1800-luvun lopulla holvattu viinikellari. Se on edelleen toimintakelpoinen.
Pietarista Helsinkiin kulkeva pikajuna pysähtyi Kaipiaisissa 25 minuutin ajan, jolloin matkustajat saattoivat virkistäytyä asemaravintolassa. Saman ajan vei veturien huoltaminen eli veden otto ”vesiviskureista” ja halkojen lastaaminen.
Myös paikkakunnan ja lähiseudun asukkaat suosivat asemaravintolaa. Paikka oli viihtyisä ja tarjoilu runsasta. Asemaravintola muistutti enemmän hotellia kuin sen aikaisia kapakoita tai keskikievareita. Yksi mutka oli matkassa ravintolaan pääsylle. Piti olla piletti eli matkalippu. Mutta sekin hoitui, kun kävi ostamassa piletin Uttiin tai Taavettiin.
Kaipiaisten asemaravintolan loistokas aika hiipui pikkuhiljaa 1900-luvun tultua. Syy aseman loiston himmenemiseen oli Savon radan avaaminen vuonna 1887, jolloin Kouvolasta tuli risteysasema. Kaipiainen säilyi kuitenkin pitkälle 1900-luvulle tärkeänä asemana.
Kaipiaisissa rukattiin aikaa
Kaipiainen oli sopivin paikka muuttaa Suomen aika Venäjän ajaksi ja päinvastoin. Kaipiaisista oli yhtä pitkä matka Helsinkiin ja Pietariin eli se oli matkan puolessa välissä. Tosin jos ollaan oikein tarkkoja, on Pajarin seisakkeelta täsmälleen 221 kilometriä molempiin suuntiin. Kaipiaisista on Pajariin kuusi kilometriä.
Koska Helsingin aika oli eri kuin Pietarin aika, ”eikä ollut soveliasta ajaa junalla Keisarikunnan pääkaupunkiin Helsingin ajan mukaan, aika rukattiin Kaipiaisissa”. Aikaero oli 20 minuuttia.
Wirallisessa Lehdessä kirjoitettiin vuonna 1880-luvulla: ”Junan tulo pysähdyspaikkoihin ja lähtö sieltä on ilmoitettu länsipuolella Kaipiaista Helsingin ja itäpuolella Kaipaista Pietarin ajan mukaan”.2
Vuonna 1890 siirryttiin nykyiseen aikataulusysteemiin. Silloin koko Suomessa oli sama aika. Aika vaihdettiin Rajajoella, Terijoen ja Valkeasaaren välissä. Kellon ajan lisäksi Kaipiaisissa vaihdettiin myös rahaa.
Rautatie mullisti Kaipiaisten kylän elämän
Radan rakentaminen aiheutti sen, että kylä kasvoi ja teollistui samoin kuin ympäristökylätkin. Rautatie helpotti esimerkiksi Tirvan ja Kannuskosken tehtaiden kuljetusongelmia. Vuonna 1904 rakennettiin Tirvalta Kaipiaisiin noin kuusi kilometriä pitkä kapearaiteinen rautatie, joka oli ensin hevosvetoinen.
Tästä Uusimaa-lehti kirjoitta vuonna 1905: ”Hevosrautatie Tirvan tehtaan ja Kaipiaisten välillä enimmäkseen Valkealan pitäjän sisällä on noin kuutta kilometriä pitkä ja sitä käytetään ainoastaan kesäiseen aikaan, vaan ei talvella, jolloin sen lumesta puhtaana pitäminen tulisi paljon maksamaan”.3 Niinpä vuonna 1910 hankittiin höyryveturi eli Tirvan Pässi, joka kulki tiettävästi myös talvisin.
Aseman henkilökunnalla oli kiireistä aikaa, kun matkustajaliikenne ja tavaroiden kuljetus kasvoivat. Rautateiden suosiota kuvaa hyvin pilettien myydyt määrät. Vuonna 1890 asemalla myytiin 7445 pilettiä. Kaipiaisten asema säilyi vilkkaana lastauspaikkana myös Savon radan rakentamisen jälkeen Kouvolan risteysasemasta huolimatta.
Rautatiet mullistivat seudun väestön liikkumistapoja ja tottumuksia ja toivat aivan uuden kulttuurin kylään. Rautatieläisten ansioksi lasketaan kansakoulun perustaminen Kaipiaisiin syksyllä 1884. Myös nuorisoseuran ja urheiluseura Kaipiaisten Kajastuksen alkuunpanijoina olivat rautatieläiset.
Vielä on aikaa. Historiaa ja tarinoita kylästä nimeltä Kaipiainen –kirja kertoo kulttuuri- ja henkilöhistoriasta arkisella tasolla ja tavallisen ihmisen kuten kylän asukkaiden silmillä. Kirjassa on runsaasti paikallislehdistä ammennettua aineistoa, aikalaiskertomuksia ja arkistojen kätköistä löydettyjä mm. asemahenkilöstölle annettuja määräyksiä ja ohjeita.
Kirja puhuu vanhan miljöön säilyttämisen puolesta ja intohimoisesta rakkaudesta rautatieasemiin, niitä ympäröiviin rakennuksiin ja perinteisiin. Kirja muistuttaa, että tällaisten pienten ja arkisten asioiden kunnioittaminen ja arvostaminen ovat tärkeitä. Kaipiaisella on loistava menneisyys kuten monella muullakin pienellä rautatieyhteisöllä, ja siksi se pitää saada muistiin säilymään meille ja tuleville sukupolville.
Kirja ilmestyy tämän vuoden syyskuun alussa eli Riihimäki–Pietarin radan 150-vuotisjuhlaksi.
Satu Kurri
Lisätiedot ja kirjan tilaukset: Satu Kurri
satu.kurri@gmail.com, p. 0405759296
1 Vielä on aikaa. Historiaa ja tarinoita kylästä nimeltä Kaipiainen.
2 Suomalainen Wirallinen Lehti 5.3.1881 nro 27
3 Uusimaa 30.4.1905
Käytetyt lähteet:
Alatalo, Erkki: Artikkeli teoksessa Koti-Sippola III, s. 91–95. Toim. Kirsti Siraste. Kouvola 2011.
Alatalo, Erkki: ”Kaipiaisilla keisarillinen historia”, Anjalankosken Sanomat, 20.6.2009.
Erkki Alatalon tekemät aikalaishaastattelut (mm. Vihtori Ylätalo) 1980-luvulla.
Immonen, K.J.: Valtion Rautatiet 1862–1962. Helsinki 1961.
Karhu, Lasse:Kaipiaisten rautatieyhteisön rakennukset, Kartoitus asema-alueen 1800-luvun lopun rakennuskannasta. Opinnäytetyö, Kymenlaakson ammattiopisto, 2010.
Kiiskinen, Kyösti ja Ahonen, Seppo: Rautahevon kyydissä. Helsinki 1996.
Meyer, Edith: Mosippor. Kangasvuokkoja lapsuuspäivien Kaipiaisista, Anjalankosken kaupungin kotiseutuaineisto, Helsinki 1938.
Tirva: Kappale Kymenlaakson teollistumisen historiaa vuosilta 1890–1947. Selvitys Kuusela, Kalevi. Kymenlaakson Seutukaavaliitto 1983.