Talous on ollut alusta saakka osa Pietarin rataa. Rataa jo suunniteltaessa mietittiin, miten se tulisi vaikuttamaan kaupankäyntiin. Radan valmistuttua suomalaisten käymä kauppa vilkastuikin Pietarissa, ja pitkään suosituimmat myyntiartikkelit olivat voi ja polttopuu.
Pietarin radan rakentamisen motiivit ovat taloudelliset. Liikenneyhteyksien kehittämisestä keskusteltaessa pohdittiin 1860-luvun valtiopäivillä vientiä ja tuontia, teollisuutta ja kauppaa. Rautateiden tiedettiin nopeuttavan kuljetusta roimasti aikaisemmasta, vesiteitse ja maanteitse tapahtuvasta kuljetuksesta. Vesitiet olivat osan vuodesta jäässä, joten niistä ei ollut talvisin hyötyä. Maanteistä ei taas ollut iloa kelirikkoaikaan keväisin ja syksyisin. Rautatiellä junat kulkisivat nopeasti ja esteittä, ja niillä voitaisiin ajaa ympäri vuoden, ympäri vuorokauden. Se tekisi kaupankäynnille ihmeitä.
Suomi oli jo ennen rautatien valmistumista Pietariin ryhtynyt käymään entistä enemmän kauppaa idässä. Suomen liittäminen Venäjään vuonna 1809 vahvisti luonnollisesti kauppayhteyksiä, vaikka pitkään erityisesti Länsi-Suomessa viennin suunta olikin Ruotsi. Itä-Suomen talonpojat ja yrittäjät olivat sen sijaan huomanneet jo Pietarin metropolin ostovoimaiset markkinat. 1800-luvun puolessa välissä noin puolet Suomen ulkomaankaupasta tapahtui Venäjän kanssa. Saimaan kanavan avaaminen 1856 vahvisti Pietarin vetovoimaa entisestään.
Talonpojat idän tiellä
Talonpojat myivät sadostaan sen, mitä eivät itse tarvinneet elämiseen. Pitkään oli ollut tapana, että talonpojat kuljettivat viljelemiään tuotteita lähimpään kaupunkiin markkinapäivinä. Maakauppa, eli maaseudulla käytävä kauppa oli kiellettyä vuoteen 1859 saakka, jolloin kaikki kaupankäynti oli käytävä kaupungeissa. Vielä pitkään markkinapäivät pitivät kuitenkin paikkansa tärkeinä kaupankäynnin väylinä. Mahdollisuus myydä tuotteitaan kenties paremmalla hinnalla pietarilaisille toi uusia tilaisuuksia talonpojille.
Jo ennen radan valmistumista spekuloitiin, kuinka rata vaikuttaisi Venäjän kanssa käytävään kauppaan. Rata oli Suomen portti Pietariin ja sitä myöten suuremmille markkinoille. Suurkaupunki Pietari tarvitsi elintarvikkeita ruokkiakseen asukkaansa ja puuta pitääkseen kodit lämpiminä. Suomalaisille tuotteille oli siis kysyntää.
Viipurilaisessa Ilmarisessa kirjoitettiin talvella 1870 epäilevään sävyyn tulevasta Pietarin kaupasta. Lehti ei uskonut, että rautatie vaikuttaisi käytävään kauppaan siten, että talonpojat ryhtyisivät kaukaakin matkustamaan tavaroidensa kanssa Pietariin. Ilmarinen arveli, että tällaisella toiminnalla tuskin voitaisiin saada tuottoa tavaroiden myynnistä. Talonpojan tulisi maksaa tavaroidensa kuljetuksesta rautateitse Pietariin, mutta myös ostaa itselleen meno-paluulippu. Perillä tulisi vuokrata hevonen, mikä ei tulisi halvaksi. Lisäksi venäjäntaidon puute saattaisi osoittautua kohtalokkaaksi kaupankäynnissä.
Moni muu ei kuitenkaan kirjoittanut niin pessimistiseen sävyyn kuin Ilmarinen. Jos kaupankäynti tehtäisiin Pietarissa talonpojille helpoksi, mitään hätää tuskin olisi, arveli Uuden Suomettareen tekstinsä lähettänyt kirjoittaja tammikuun alussa 1870. Myöhemmin samana vuonna lehdessä julkaistiin yleisen maanviljelyskokouksen keskusteluja. Kokouksen osanottajat kokivat, että kokematon talonpoika tarvitsisi apukäsiä Pietarissa. Siksi ehdotettiin, että talonpojat tekisivät kauppaa asiamiesten avulla. Toki tälle meni osa myynnin tuotosta, mutta ainakin talonpoika saisi parhaan hinnan ja apua esimerkiksi kielimuurin kanssa.
Sanomalehdissä painotettiin, että oli suomalaisten tehtävä saada Pietarin radasta hyöty irti. Talonpoikien tuli ottaa aktiivinen rooli Pietariin suuntautuvassa kaupassa, jotta Suomi voisi saada kaikki radan tuomat edut. Muuten kaupankäynti rataa pitkin jäisi yksipuoliseksi.
Jonkinlaista apua kaupankäyntiin oli jo Pietarissakin tarjolla. Tuohon aikaan oli tapana, että Suomen valtio asetti kauppa-asiamiehiä ulkomaankaupalle tärkeiksi katsomiinsa kaupunkeihin. Näiden tehtävänä oli tarkkailla myyntihintoja kohdekaupungissaan, sekä avustaa kauppiaita ja talonpoikia kaupanteossa. Viralliset kauppa-asiamiehet myös lähettivät suurimpiin sanomalehtiin tietoja kaupungin kaupasta: millä tuotteilla oli hyvä menekki, mitä ostettiin huonosti, minkä hinnan sai odottaa saavansa mistäkin tuotteesta. Asiamiesten antamia tietoja Pietarin kaupasta arvostettiin, mutta jotkut kyseenalaistivat sen, pysyikö heidän välittämänsä tieto ajantasaisena. Kun tieto painettiin lehteen, se saattoi olla jopa muutaman viikon vanhaa.
Kauppamatkalle saatettiin lähteä itse, mutta oli myös mahdollista myydä tuotteensa asiamiehelle, joka hoiti varsinaisen kaupankäynnin Pietarissa. Asiamiehet, toisin kuin virallinen kauppa-asiamies, joka oli Suomen valtion palveluksessa, olivat yksityisiä kauppiaita. Tuotteet pystyi lähettämään Pietarin junassa asiamiehelle, joka otti ne vastaan Pietarissa. Asiamiehillä oli usein hyvät kontaktit kaupungissa, ja he pystyivät kyselemään suoraan potentiaalisilta asiakkailta, minkälaisia tuotteita he olisivat halukkaita ostamaan.
Voita ja puuta metropolin asukkaille
Voi oli jo ennen rautatien rakentamista suuri vientituote Suomesta. Sen kuljettaminen helpottui rautatien myötä, sillä sen kuljettamista helpottivat rautateille hankitut kylmävaunut. Voin osuus kaupasta kasvoi 1860-luvun lopun nälkävuosien jälkeen, kun Suomessa havahduttiin maatalouden heikkoon tilaan. Kasvava Venäjän kauppa kannusti myöskin karjatalouden ja meijerituotteiden kehittämiseen viljanviljelyn sijaan: venäläinen tuontivilja oli niin halpaa, ettei kotimaista viljaa ollut järkevää kasvattaa vientiä varten. Voi kasvoi vientituotteena 1870-luvulta lähtien, ja esimerkiksi Viipurista voita vietiin vuosina 1876–1880 keskimäärin 1,3 miljoonaa kiloa vuodessa.
Voin ohella puutavaraa vietiin paljon, olihan Suomi jo tuolloin tunnettu metsävaroistaan. Ulkomaisten tuontitullien alentaminen Pietarin radan valmistumista edeltävinä vuosikymmeninä oli vaikuttanut positiivisesti Suomen metsäteollisuuteen. Teollisuus hyötyi myös ratayhteydestä: se loi teollisuutta radanvarteen, kuten paperiteollisuutta Kymenlaaksoon, ja saattoi olemassa olevat tehtaat yhteyteen Pietarin tuotteliaiden markkinoiden kanssa. Teollisuuden viennin lisäksi talonpojat myivät omista metsistään halkoja Pietariin.
Voin ja puutavaran lisäksi torilla myytiin Pietarissa esimerkiksi riistaa, kuten metsäkanalintuja, marjoja sekä tuoreena että kuivattuna, viljaa ja erilaisia juureksia. Heinätorilla kauppa kävi erityisen hyvin. Tiensaattaja Pietarissa, 1870-luvun matkaopas, kertoo että “torin toisella puolella aseutuvat tavallisesti heinän, köysien ja kasvikauppiaat; toisella puolella on kojuja, joissa myydään lihaa, kalaa, voita ja kaaliksia. Näiden ympärillä, lähempänä kartanoita, on kvaasu- ja piirakka-kojuja sekä tee-, olut- ja viina-puoteja.”1
Pietarin talousalueen laajeneminen Suomen suuntaan rautatietä pitkin vaikutti erityisesti Viipuriin ja sen talouteen. Viipuri oli alueen kaupan keskus, ja kaupungin kauppiaat kokosivat isolta alueelta tuotteita myytäväksi edelleen, erityisesti Pietariin. Myös Savon vientituotteen tulivat Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin, ennen kuin Savon rata valmistui 1889. Puolet kaupungista lähtevästä vientitavarasta meni Pietarin radan rakentamisen jälkeen lähimetropoliin. Viipuri toimi myös Venäjältä tulleiden tuotteiden jakelijana edelleen maaseudulle. Suurin osa tavarasta saapui Viipuriin rautateitä myöten, joka oli iso muutos aikaisempaan, jolloin lähes kaikki tuotteet Venäjältä olivat saapuneet Viipurin satamaan laivoilla.
Pietarin radan talousvaikutukset ulottuivat myös Viipuria kauemmas. Rataverkon kehittyessä yhä suuremmalla osalla suomalaisten kaupunkien ja kylien asukkaista oli mahdollisuus hyötyä Pietarin talousimusta. Metropoli tarvitsi ympärilleen tuottavan maaseudun selvitäkseen, ja talonpojat tarvitsivat hyvät markkinat tuotteilleen. Suomen teollisuuslaitokset tarvitsivat myös vetävät markkinat kehittyäkseen, ja siihen Pietari osoittautui oivaksi kauppapaikaksi.
Roosa Ruotsalainen
Suomen Rautatiemuseo
1 Lindfors 1873, s.67–68.
Käytetyt lähteet:
”Ken niistä hyötyy?” Wiipuri nro 124, 2.6.1894.
Kuisma, Markku: Saha – Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät. Siltala, Helsinki 2011.
Kuisma, Markku: Venäjä ja Suomen talous 1700–2015. Siltala, Helsinki 2015.
Lakio, Matti: Viipurin talouselämä 1840–1917. Teoksessa Pamaus – Teollisuuden- ja liikkeenharjottajain seura 1891–1991 s.23–86, toim. Pekka Timonen. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1992.
Lindfors, C.M.: Tiensaattaja Pietarissa ja sen likiseuduilla, sinne matkustaville ja siellä asuville Suomalaisille. G.W. Edlund, Helsinki 1873.
”Miten tulee Pietarin rautatie vaikuttamaan?” Ilmarinen nro 1, 7.1.1870.
”Pietarin Suomalaiseen rautatiehen kuuluva seikka.” Uusi Suometar nro 4, 13.1.1870.
”Suomen maatavarain myynnistä Pietarissa” Ilmarinen nro 5, 4.2.1870 ja nro 7, 18.2.1870.
“Yleinen maanviljelyskokous” Uusi Suometar nro 70, 5.9.1870.