Suomi ajautui vuoden 1917 kuluessa kriisiin, joka kärjistyi seuraavan vuoden alussa sisällissodaksi. Senaatin valkoiset ja sitä vastaan kamppailevat punaiset taistelivat itsenäisen Suomen tulevaisuuden suunnasta. Pietarin rata näytteli näissä sisällissodan taisteluissa suurta roolia.
Marraskuussa 1917 Venäjällä koettiin uusi vallankumous. Suomen hallitus päätti julistaa maan itsenäiseksi 6.12.1917. Itsenäistyminen ei kuitenkaan tuonut levottomuuksille loppua. Tammikuun alussa oli jo olemassa selkeästi kaksi erilaista aseistautunutta ryhmittymää: työläisten punakaartit ja suojeluskuntalaisten omat joukot. Lopulta tammikuun lopulla erimielisyydet äityivät sisällissodaksi, jossa osapuolia nimitettiin punaisiksi ja valkoisiksi.
Sisällissodan luonne oli hyvin paikallinen. Vastakkain olivat usein saman paikkakunnan miehet. Vaikka sisällissodassa osapuolia olivat punaiset ja valkoiset, kaikki eivät silti kokeneet kuuluvansa kummallekaan puolelle. Suuri osa ihmisistä halusi pysyä poissa taistelun jaloista ja olla valitsematta puolia. Joukkoja kuitenkin värvättiin varsinkin punaisten puolella sodan loppuvaiheissa jopa väkisin, ja moni ihminen joutui tahtomattaan toiminnan keskiöön. Sisällissodan taistelut olivat hajanaisia ja yhteistä niille oli aseistuksen kirjavuus: yleisin käytetty ase oli metsästyskivääri. Kummallakaan puolella ei ollut paljon raskasta aseistusta.
Taistelua radan hallinnasta
Taistelut keskittyivät rautatiepaikkakunnille, sillä erityisesti Pietarin radan hallinta oli molemmille osapuolille strategisessa mielessä tärkeää. Pienemmillä paikkakunnilla rautatieaseman hallinta merkitsi käytännössä koko paikkakunnan hallintaa.
Kahakoita punaisten ja valkoisten välillä syntyi jo tammikuussa. Painetta toimia oli varsinkin punaisilla, mutta molemmilla puolilla odotettiin aseita. Punaisille oli saapumassa asejuna Pietarista, joten Viipurin hallinta oli heille tärkeää. Rata oli tärkeä erityisesti aseiden, elintarvikkeiden ja joukkojen kuljetuksen kannalta. Viipurissa levottomuudet alkoivat punakaartin yrityksellä lähettää vaunullinen aseita rataa pitkin Mikkeliin. Suojeluskuntalaiset saivat sytytettyä vaunun asemalla tuleen, joka saatiin sammumaan vasta Pulsassa. Taavetissa valkoiset saivat takavarikoitua osan lastista. Muutamaa päivää myöhemmin paikkakunnalla vaihdettiin laukauksia, kun punakaartilaiset Lappeenrannasta yrittivät saada varastetut aseet takaisin. Tilanne kuitenkin laukesi punaisten vetäytymiseen, kun nämä kuulivat valkoisten lähettävän paikalle uusia vahvistuksia.
Viipurissa vaihdettiin laukauksia jo yli viikkoa ennen varsinaista sisällissotaa. 19. tammikuuta punakaartilaiset hyökkäsivät Pietisen puuseppätehtaalle, sillä he epäilivät suojeluskuntalaisilla olevan asevarasto tehtaalla. Välikohtaus päättyi venäläisen sotilasosaston saapumiseen paikalle ja valkoiset vetäytyivät. Pietisen puuseppätehtaan valtauksen jälkeen punaiset ryhtyivät ottamaan kiinni Viipurin suojeluskuntalaisia. Pidätetyksi joutui muun muassa Viipurin asemapäällikkö Johannes Kylmänen, joka ei ollut suostunut eroamaan virastaan. Kylmänen ammuttiin muutamaa päivää myöhemmin ja tapaus kohahdutti ympäri Suomea. Viipuri oli päätynyt punaisten hallintaan.
Sota syttyy
Sisällissota alkoi, kun punaiset valtasivat Helsingin yöllä 27.–28. tammikuuta ja ottivat nopeassa tahdissa haltuunsa Etelä-Suomen. Punaisten hallussa oli käytännössä alueet Pori–Tampere–Heinola–Mikkeli–Lappeenranta–Antrea–Rautu -linjan eteläpuolella. Osa kaupungeista oli käytännössä punaisten hallinnassa jo ennen varsinaista sisällissodan syttymistä. Valkoiset ja maan hallitus, pakenivat Vaasaan ja ryhtyivät hoitamaan joukkojen järjestelyä sieltä käsin.
Koska punainen hallinto oli vallannut miltei koko Etelä-Suomen, myös suurin osa Valtionrautateiden kalustosta jäi punaisten hallintaan. Helsinkiin perustettiin jo tammikuun lopussa liikenneasioiden osasto, jonka tarkoituksena oli hoitaa muun muassa junaliikennettä. Ongelmana oli kuitenkin rautatieläisten lakkoilu, jonka oli pistänyt vireille virkamiesten ammattiliitto. Varsinkin piirihallinnossa suurin osa virkamiehistä kieltäytyi työskentelemästä punaisen hallinnon alaisuudessa. Muissa ammattiryhmissä lakkoon osallistuminen vaihteli. Rautatieläisiä painostettiin kovasti palaamaan töihin ja osa turvautui esimerkiksi lääkärintodistuksiin välttääkseen töihin paluun. Osa henkilökunnasta koki velvollisuudekseen pysyä työssään, vaikkei vallankumouksellisia ajatuksia tukenutkaan.
Henkilöliikennettä pyrittiin kuitenkin kaikesta huolimatta järjestämään. Liikenne oli epäsäännöllistä ja matkustaminen hidasta. Matkustaminen vaati myös lupalapun, joita sai paikallisilta punaisen hallinnon virkamiehiltä. Hyväksyttyjä syitä matkustaa rautateillä oli esimerkiksi työssäkäynti toisella paikkakunnalla.
Rautatiet olivat punaisille elinehto ja tärkeä joukkojen huoltolinja: sitä kautta saatiin kuljetettua joukkoja, elintarvikkeita ja aseita nopeasti ja tehokkaasti sinne missä niitä tarvittiin. Sodan alkuvaiheessa Punaiset valloittivat paikkakuntia valtaamalla asemia ja pian koko Pietarin rata oli heidän hallussaan. Pietarin rata oli merkittävässä osassa nimenomaan sen Venäjän yhteyden vuoksi: venäläiset tukivat punakaarteja.
Tammikuun puolessa välissä Lenin oli luvannut punaisille joukoille aseita Pietarista ja juna kivääreineen ja tykkeineen lähtikin Pietarin Suomen asemalta 27.1. iltapäivällä. Punaiset olivat miehittäneet Pietarin radan varren ja lähettäneet joukkoja turvaamaan junan kulkua radalla. Punakaartilaiset olivat asettautuneet radan varteen sadan metrin välein. Kämärässä asejuna joutui valkoisten tulituksen kohteeksi. Juna pääsi kuitenkin jatkamaan matkaa valkoisten peräännyttyä.
Matkan lopullisena määränpäänä oli alun perin Mikkeli, mutta juna joutui pysähtymään Kouvolassa, sillä suojeluskuntaan kuuluvat rautatieläiset olivat yrittäneet räjäyttää Korian sillan. Silta kuitenkin vain vaurioitui, mutta räjäytys onnistui silti katkaiseman radan neljäksi päiväksi. Punaiset joutuivat lopulta viemään asevaunut sillan yli yksi kerrallaan. Viivästyksestä johtuen valkoiset olivat ehtineet katkaista asejunalta kulun Mikkeliin. Juna vietiinkin lopulta Helsingin kautta Tampereelle.
Ratkaisevat taistelut Pietarin radalla
Huhtikuun aikana käytiin sisällissodan lopputuloksen kannalta ratkaisevia taisteluita. Tampereen valtauksen veriset taistelut päättyivät 6.4. kaupungin punakaartilaisten antautumiseen. Tampereen menettäminen oli punaisille iso isku, muttei vielä merkinnyt sodan loppua. Huhtikuun tullessa tilanne alkoi näyttää punaisille jo epätoivoiselta. Taistelut kiihtyivät ja siirtyivät lähemmäksi Pietarin rataa.
Suomen valkoinen hallitus oli neuvotellut Vaasasta käsin tukea saksalaisilta joukoilta, jotta ne voisivat auttaa Etelä-Suomen takaisinvalloituksessa. Maihinnousut tehtiin huhtikuun alussa useassa paikassa Suomen rannikolla. Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa, kohteenaan Helsingin vapauttaminen. Toinen ryhmä nousi maihin Loviisassa, ja sen tarkoituksena oli Pietarin radan katkaisu ja Lahden valtaus. Huhtikuun loppupuolta koti Länsi-Suomen punaiset olivat ryhtyneet vetäytymään kohti itää ratalinjaa pitkin, tavoitteenaan luoda uusi rintamalinja idemmäksi. Lahdesta oli kuitenkin tulossa punaisille pullonkaula, sillä saksalaiset lähestyivät kaupunkia etelästä ja idästä, estäen punaisten vapaan pääsyn kohti rajaa.
Lahteen matkalla olevista saksalaisista kaksi osastoa oli saanut tehtäväkseen katkaista rautatie Lahden itäpuolella, ja joukot saavuttivat kohteensa 13.4. Toisen osaston punaiset torjuivat Kausalassa, mutta Uusikylässä saksalaiset saivat radan poikki. Punaiset kuitenkin jatkoivat saksalaisten piirittämistä niin, että muutaman päivän päästä saksalaisten oli pakko perääntyä radalta.
Saksalaiset lähestyivät Lahtea etelästä 18.4. Myös joukko valkoisia saapui kaupunkiin pohjoisesta. Punaisilla oli käytössään useita panssarijunia, joiden tehokasta käyttöä haluttiin hankaloittaa, ja erityisesti niiden siirtyminen itään kohti Pietaria estää. Lahden valtaamisella koettiin olevan suuri merkitys myös nimenomaan rautatien hallitsemisen kannalta. Saksalaiset saivat kaupungin haltuunsa 20.4.
Valkoiset olivat suunnitelleet Viipurin valtausta jo helmikuusta lähtien. Johdossa odotettiin kuitenkin Tampereen valtauksen ratkaisua, ennen kuin Viipurin suhteen haluttiin toimia. Viipurissa tärkeää oli junayhteys itään: punaiset olivat puolustuskannalla, ja tiukan paikan tullen saattaisivat lähteä pakoon rataa pitkin Pietariin. Valkoisten hyökkäys Viipuriin aloitettiinkin radan katkaisemisella Viipurin itäpuolelta. Osa Karjalan suojeluskuntalaisista ryhtyi 19.4. etenemään kohti Raivolan asemaa, tarkoituksenaan katkaista rata siellä. Huhtikuun 24. päivään mennessä vallattuina olivat Raivolan lisäksi Terijoki ja Kuokkala. Junanlämmittäjänä Pietarissa sisällissodan aikaan toiminut Werner Lindqvist muistelee, kun hän sai tehtävän lähteä hakemaan haavoittuneita Kuokkalan aseman taisteluiden jälkeen:
“23.4.-18 päivällä tuli päivystyshuoneeseen tieto, että Kuokkalassa taisteltiin ja että siellä oli paljon haavoittuneita. Minut määrättiin sinne punaisen ristin vaunun kanssa, jossa oli pari lääkäriä ja sairaanhoitajia. Saavuimme perille klo 2 iltapäivällä, jolloin taistelun toiminta oli jo tyrehtynyt. Punaiset makasivat ampumakuopissaan ratapölkkyjen välissä katsellen vastakkaisen metsän suuntaan. Paikallinen punakomentaja tuli valvomaan haavoittuneiden siirtoa vaunuun, mutta kertoi samalla, että Kellomäkeen oli jäänyt viljavaunu, joka heti olisi haettava pois. Toivossa, että me itsekin vielä pääsisimme näkemään ja ehkä kuppaamaan muutaman jauhokilon, suostuimme tuumaan ja lähdimme ajamaan kohti Kellomäkeä. Emme kuitenkaan päässeet vaihteita pitemmälle, kun ylikäytävän kohdalla radan vieritse meitä ruvettiin ammuskelemaan pikatulella. Kyykistyimme kattilaa vasten ja kuljettaja kiersi rattaan toiseen suuntaan. Palasimme asemalle ja lähdimme kuljettamaan haavoittuneita Pietariin.”1
Valkoiset iskivät myös Kämärälle ja Säiniölle, jotka vallattiin 24.4. Viipuria yritettiin vallata useita päiviä. Osa punaisista lähti kaupungista kohti Koivistoa ja onnistui pakenemaan sieltä Pietariin. Valkoiset pyrkivät neuvottelemaan punakaartilaisten kanssa antautumisesta, mutta kaartilaiset eivät suostuneet antautumisen ehtoihin. Ratkaiseva valkoisten hyökkäys oli 28.4. keskiyöllä, ja 29.4. kaupunki oli vallattu. Osa pakenevista punaisista oli lähtenyt kaupungista kohti länttä ja Tienhaaraa, jossa motitettiin jo samana päivänä useita tuhansia punakaartilaisia.
Sota päättyy ankaraan rauhaan
Viimeisiä punakaartin hallussa olleita paikkakuntia valloitettiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alkupuolella. Sisällissodan taisteluita käytiin myös asuinpaikkakunnilla, joissa siviiliväestö pyrki pääsemään pois taistelun melskeistä, jos sai vihiä taisteluista etukäteen. Perkjärveläinen Martta Taponen oli sisällissodan aikaan yhdeksänvuotias:
“Saimme tietää, että Perkjärven asema, joka oli punaisten hallussa vallataan takaisin. Emme jääneet kotiin, vaan lähdimme pakoon. Eräs herra Laxoski pyysi meidät huvilalleen. Aamuvarhain lähdimme eväät mukanamme. Meitä oli neljä: mainittu herra rouvineen ja sisareni ja minä. Kävelimme radan vartta Pietariin päin noin kaksi kilometriä ja siitä poikkesimme metsätielle. Siellä metsän keskellä oli useita huviloita. Viivyimme siellä päivän. Perheellä oli vuohi, joka antoi meille kahvimaidon. Illalla veljeni haki meidät kotiin. Lapsen mieleen on jäänyt valkea lippu, joka oli nostettu asemarakennuksen eteen. Valtaus oli käynyt helposti.”2
Vaikean kevään jälkeen siirryttiin toukokuussa rauhan aikaan. Olot Suomessa olivat kuitenkin kaukana normaalista. Yhteiskunta oli selvästi jakautunut kahtia, eivätkä vankileirillä viruvat punakaartiin kuuluneet tai heidän toimiaan edesauttaneet varsinaisesti palauttaneet yhteiskunnan eri puolien välistä luottamusta. Rautatietkin olivat kärsineet, sodan seurauksena oli tuhottu paljon siltoja ja rataa. Osa kalustosta oli menetetty tuhoutuneena, tai punaisten vieminä Venäjälle.
Roosa Ruotsalainen
Suomen Rautatiemuseo
1 Radoilta ja ratojen varsilta 1963, s.147.
2 Perkjärvi 1988, s.46.
Käytetyt lähteet:
Radoilta ja ratojen varsilta – Rautatieläisten elämää entisaikaan heidän itsensä kuvaamana. Toim. Ilmar Talve. SKS, Forssa 1963.
Rasehorn, Hannu: Pietarin rata 125 vuotta. Lahti 1996.
Sisällissodan pikkujättiläinen. Toim. Tuomas Hoppu ja Pertti Haapala. WSOY, Helsinki 2009.
Perkjärvi – Kannaksen kuvastin seitsemin savuin sinisin. Toim. Maija Heino-Vesihiisi. Karisto Oy, Hämeenlinna 1988.
Zetterberg, Seppo: Yhteisellä matkalla – VR 150. WSOY, Helsinki 2011.