Reilun viidenkymmenen kilometrin päähän Pietarista syntyi venäläisen ylimystön suosima huvila-alue. Terijoen alueen pitkät hiekkarannat houkuttelivat kesänviettäjiä. Vilkkainta seudulla oli juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta senkin jälkeen Terijoesta kehittyi suomalaisten suosima kesäpaikka.
Varakkaalla pietarilaisella väestöllä oli ongelma: keisari oli rajoittanut matkustamista Eurooppaan, mutta ylimystöllä oli tapana viettää kesiään poissa kaupungista, maaseutuhuvilassa tai ulkomailla. Heidän katseensa kääntyivätkin Terijokeen ja Kannakselle, jonka halki oli rakennettu rautatie. Terijoella oli huhujen mukaan äärettömän pitkät hiekkarannat, aurinkoinen sää ja lumoava luonto, puhumattakaan mäntykankaiden raikkaasta ilmasta.
Pietari oli rakennettu suomaalle, minkä vuoksi kaupungissa oli kosteaa. Kaupunki ei ollut paikka, jossa kesää haluttiin viettää. Seurapiirit halusivat pois sen hälinästä ja saastasta. Pietarilainen yläluokka, varakkaat kauppiaat ja virkamiehet ryhtyivätkin rakentamaan huviloita Terijoelle ja sen lähikyliin, kätevän junamatkan päähän Pietarista.
Kesäisin Pietarista pääsi Terijoelle junalla puolen tunnin välein. Asemia oli tiheässä, jokaisessa lähiseudun kylässä. Matka ei ollut pitkä, ja Terijoen asemalla odotti sadoittain vossikkakuskeja valmiina viemään kesävieraat huviloilleen. Lapsuutensa Terijoella 1900-luvun alussa viettänyt Väinö Nykänen muistaa Pietarin junien saapumisen asemalle: ”Pietarista tulevien junien aikana tie oli kilometrin pituudelta ajurijonojen täyttämä ja poliisit saivat jo silloin hoitaa liikennevalvontaa. Ajuriliikenne alkoi oikeastaan jo huhti–toukokuulla, kun pietarilaiset saapuivat paikkakunnalle valitsemaan itselleen kesähuvilaa. Heitä ajelutettiin usein päiväkausia.”1
Kesävieraat vilkastuttivat paikkakunnan
Asemalla oli jos jonkinlaista elämää. Pietarin junan saapuminen toi vilskettä asemalle: “Kesäaikoina oli Pietarin junien aikoina laiturilla kaikenlaisia komeljanttareita viihdyttämässä matkustajia ja asemaravintola venäläisine tarjoilijoineen oli ahkerassa käytössä. Poistuessaan ravintolasta matkustajat usein antoivat roponsa soittajille ja sattui usein, että joku hilkku putosi rakosista laiturin alle ja sieltä me pojat saimme ensimmäiset kopeekkamme.”2
Venäläisten kesävieraiden saapuminen tiesi paikallisille asukkaille hyvää tienestiä. Pienviljelijöiden tuotteet menivät kaupaksi ja kaikille riitti töitä. Kesävieraat tarvitsivat huviloilleen keittäjiä ja sisäköitä, sekä muuta palveluskuntaa. Paikallisten voidaan sanoa eläneen Terijoen kesäsesongista. Rannalla oli elämää. Samppanjapullojen korkit poksahtelivat. Huviloissa vietettiin kaudenavajaisia ja -päättäjäisiä, syntymäpäiviä ja muita juhlia.
Varakkaimmat kesävieraat rakennuttivat itselleen huvilan, loput vuokrasivat sellaisen kesäksi. Monet halusivat ostaa myös huvilan maat itselleen, ja paikalliset suostuivat myymään. Ensin rakennettiin merenranta täyteen huviloita, sitten siirryttiin rakentamaan seudun järvien rannoille. Huviloissa oli jos jonkinlaisia ulokkeita: torneja, kuisteja, parvekkeita… Kauniit puukoristeleikkaukset tuotiin Pietarista, värillisiä lasi-ikkunoita ja muita ylellisiä koristeita kauempaa. Suomalaiset rakennusmiehet toteuttivat rakentamisen arkkitehtien toiveiden mukaisesti.
Kun huvila oli saatu rakennetuksi, alkoivat työt puutarhassa. Multaa tuotiin Etelä-Venäjältä, jotta erikoiset kasvit saisivat paremman kasvualustan. Varakas väki rakennutti omia tenniskenttiään huviloidensa puistoon. Kenties kuuluisin, tai ainakin kauneimmaksi kehuttu alueen huvila oli Harppulinna. Sen oli rakennuttanut itselleen juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä arkkitehti Gavril Baranoff.
Terijoki etsii uutta suuntaa
Maailmansota kuitenkin katkaisi pietarilaisten kesänvieton Terijoen hiekoilla. Moni huvilanomistaja jäi vallankumouksen jalkoihin. Osa palasi takaisin huvilalleen rahattomana pakolaisena. Mullistukset romahduttivat myös Kannaksen talouden: mistä nyt rahaa saataisiin, kun ei ollut huvilanomistajia työllistämässä? Kauppa ei käynyt enää entiseen tapaan, kun raja meni kiinni Suomen itsenäistymisen jälkeen. Huvilat rapistuivat ilman omistajiaan.
Suomen valtio päätti 1922, että viisi vuotta tyhjillään olleet ulkomaiset omistukset Suomessa siirtyisivät valtiolle. Seuraavana vuonna määräaika tulikin monen huvilan osalta täyteen, ja alueelta siirtyi valtiolle tuhansia kiinteistöjä. Valtiolla ei kuitenkaan ollut resursseja kunnostaa huviloita, vaan niitä myytiin huutokaupoissa ja osa siirrettiin muualle Suomeen.
Uusi tilanne ja rajan sulkeutuminen pakottivat keksimään ratkaisuja alueen taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Terijokea ryhdyttiinkin nyt markkinoimaan suomalaiselle yleisölle. Moni suomalainen koki rajaseudun vieraaksi, harva oli käynyt todistamassa Terijoen yli 20 kilometriä pitkää hiekkarantaa omin silmin. Aluetta pyrittiin tietoisesti suomalaistamaan ja saamaan se suomalaisille tutuksi. Myös asukkaat havahtuivat kotimaisen matkailun potentiaaliin. Alueen teitä ja rakennuksia ryhdyttiin kunnostamaan. Suurimpiin huviloihin perustettiin täyshoitoloita matkailijoiden majoittamiseksi. Rannalle syntyi kahviloita ja ravintoloita, hotelleja perustettiin. Toiminta alkoi jälleen vilkastua.
Matkailumainontaa suomalaisille
1920- ja -30 -luvuilla Terijoelle pyrittiin luomaan tietoisesti brändiä auringonpalvojan paratiisina. Alueen profiilia haluttiin nostaa suomalaisten matkailijoiden kesken. Tavoite onnistuikin, Terijoesta kirjoiteltiin runsaasti sanomalehdissä. Aluksi kutsuttiin jopa joitakin suomalaisia kirjailijoita viettämään aikaa Terijoella, jotta he voisivat kirjoittaa ylistäviä matkakuvauksia sanomalehtiin.
Suosittujen kirjailijoiden, kuten Ilmari Kiannon ja Elsa Soinin kirjoitukset tepsivät, ja pian Terijoelle alkoi tulvia tavallisen kansan lisäksi muita taiteilijoita, kuten maalareita, kuvanveistäjiä, näyttelijöitä ja tanssijoita. Oli sekaan sattunut urheilijoitakin, ja esimerkiksi Paavo Nurmen havaittiin viettävän kesiään Terijoen kuumilla hiekoilla 1920-luvulla.
1920-luvun lopun reportaasit kuvailivat Terijoen ihanaa kesää. Toimittajat ihastelivat vanhoja venäjänaikaisia huviloita, jotka loivat seutuun menneiden aikojen romantiikkaa. Moni kuitenkin kiinnitti huomiota niiden huonoon kuntoon. Monet huviloista olivat joutuneet rappiolle niiden siirryttyä Suomen valtion omistukseen itsenäistymisen jälkeen. Anni Voipio kirjoitti Uusi Suomi -lehdessä vuonna 1927 huviloiden kunnosta:
“Tuskin olet jättänyt kylän, kun olet joutunut huvila-alueelle, jossa vain muutamia vuosia sitten kohosi loistohuvila toisensa vieressä. Nyt katsovat nuo huvilat tulijaa tyhjin silmin ja niiden autioista huoneista vastaa kumea kaiku. Huviloiden seinät tietävät kertoa paljon. Ne muistavat ajan, jolloin ruhtinaat ja kreivit pitivät loistavia juhlia suurissa parkettisaleissa, joissa nähtiin suuren Pietarin kuulut kaunottaret.”3
Menneiden vuosien loistoa haikailtiin, mutta toisaalta reportterit huomasivat Terijoen löytäneen kenties uuden nousun suunnan. Terijoen Merikylpylä Oy aloitti toimintansa vuonna 1923. Erityisesti tämän yrityksen ansioksi luetaan se, että nyt Terijoen oli löytänyt suomalainen kesänviettokansa. Merikylpylä mainostikin aktiivisesti lehdissä, ja pyrki välittämään tietoa Kannaksen kauniista hiekkarannoista auringonnälkäisille kesälomalaisille.
Tekemistä Terijoella
Terijokea mainostettiin lehdissä erityisesti sen terveellisyydellä: raikas meri-ilma, auringon parantava voima. Kylpylöissä oli parantavia hoitoja jos jonkinlaiseen vaivaan. Lehtimainoksissa oli tärkeää mainita myös kylpylän lääkäri, jotta vieraat tiesivät jo etukäteen, kenen hyvään hoitoon joutuisivat paikan päälle tullessaan. Tuolloin kylpylä oli ensisijaisesti paikka, jonne saattoi tulla parantelemaan erilaisia vaivojaan, joten se ei ollut nykykäsityksen mukainen kauneushoitoihin ja uimiseen keskittyvä laitos. Oli trendikästä lähteä terveydellisistä syistä lomailemaan. Erityisesti venäläisiä vieraita oli aikanaan houkuttanut alueelle seudun runsaat lähteet. Lähdeveden juomisella ajateltiin olevan parantavia vaikutuksia.
Vaikka Terijoelle ei olisikaan tullut ensisijaisesti terveys mielessään, ei tekeminen kesäsesonkina loppunut kesken. Rannalla loikomisen lisäksi vierailijalla oli käytössään hotellien ja rantakasinoiden viihdetarjonta, sekä keskikylän elokuvateatterit. Terijoen hotelleissa oli suuret tanssilattiat, joilla päivää saattoi jatkaa auringon laskettuakin. Tanssit jatkuvat yhteen saakka ja niitä oli tarjolla useana iltana viikossa. Illalla saatettiin tanssien lisäksi tarjota muutakin ohjelmaa hotellien iltamissa.
Orkesterit viihdyttivät vieraita päiväsaikaan. Teatteriakin esitettiin kesäisin, eikä Terijoki jäänyt kulttuuritarjonnassa edes Helsingin varjoon: “Juhannuspäivänä paikkakuntalaiset esittivät Agapetuksen ’Haaremin’ sellaisella tavalla, että sekin, joka tuntee kappaleen pääkaupungin näyttämöltä, oli kuolla nauruun,”4 ylisti Uusi Suomi.
Matkailumainoksissa Terijoella matkailevalle suositeltiin vierailua seudun nähtävyyksillä. Myös monet toimittajat mainitsevat ainakin Lintulan luostarin, joka sijaitsi alle 15 kilometrin päässä Terijoelta, Inon tuhotun linnoituksen, sekä Rajajoen punavalkoiseksi maalatun rajasillan.
Erikoisin nähtävyys oli kenties Vammelsuussa oleva Rakkauden hauta. Kyseessä oli naisen patsas kalliolla, sekä viereinen kirkko. Patsas esitti kirjailija Maria Kartavtsevia, jolla oli ollut miehensä Eugen Kartavtsevin kanssa huvila lähistöllä. Kovin rakastunut pari vietti onnellisia kesiä huvilallaan sekä kaksin että vieraiden kanssa. Maria kuoli kuitenkin syöpään 1910. Surun murtama Eugen rakennutti vaimolleen kirkon, sekä teetti patsaan sille kalliolle, jolta he olivat aikaisemmin katsoneet yhdessä Suomenlahden aaltoja. Paikka opittiin pian tuntemaan Rakkauden hautana, ja villit huhut alkoivat korvata todellisen tarinan. Puhuttiin, että patsas kuuluisi naiselle, joka turhaan odotti mereltä palaavaksi uskotonta miestään ja nainen olisi kuollut suruun.
Terijoen ikuinen kesä
Sanomalehtien matkakuvaukset Terijoelta toimivat 1920-luvulla tehokkaana matkailumainontana. Toimittajien kuvailut kuumalta rantahiekalta ja autuaan rauhallisesta kesänvietosta vailla huolia saivat monet suomalaiset matkaamaan Kannakselle.
Loputtoman pitkät rantahiekat olivatkin Terijoen paras puoli, myös toimittajien mielestä: “Ja siellä huvittelevatkin sekä nuoret että vanhat lasten lailla unohtaen arkiset huolet ja murheet nauttien täysin siemauksin elämästään. Rannalla vietetäänkin melkein jokainen hetki. Joka puolelta kuuluu grammofoonien ääni, ilakoidaan, uidaan ja otetaan auringonkylpyjä.”5 Toimittaja kertoo joidenkin valitettavasti joutuvan poistumaan rannalta ruokailun ajaksi hotellilleen tai täyshoitolalleen, mutta hekin palaavat ruokailultaan niin pian kuin suinkin. Ne, jotka asuivat omalla huvilallaan, toivat eväät rannalle, jottei sieltä tarvitsisi päivän aikana poistua.
Mustavalkoisista kuvista ei välity kaikki rantahiekkojen kesäinen loisto. Karjala Lehti värittää rantahiekkoja: “Sinisen ja valkoisen meren ja ruskean hiekan lisäksi: kirjavia päivänvarjoja, värikkäitä uimapukuja, sadoittain päivettyneitä auringonkylpijöitä, vesikelkkamäki, napakiikku vedessä, soututuoli (harvinaisuus) – –”.6 Kuvissa näkyykin ranta täynnä ihmisiä, kaikki uima-asuissaan nauttimassa kesäpäivästä. Ranta oli Terijoen kesänvieton keskus. 1930-luvulla Lotat pitivät rannalla kahvilaa, uimakopit olivat pitkässä rivissä ja jäätelömyyjä käyskenteli rannalla kärryineen. Valokuvauskojeitakin löytyi.
Rannalle tulivat kaikki kynnelle kykenevät. Uuden Suomen toimittaja Anni Voipio kuvailee uimakansaa: “Uimakopeista ilmestyy uimapukuista väkeä. Tuossa on koko perhe, isä, äiti ja kaksi tytön tylleröä, kaikki punaviiruisissa puvuissa. Keskellä rantaa lojuu vanha herra selällään hiekassa ja antaa auringon lämmitellä pulleaa vartaloaan. Mahtaneekohan hän kesänmittaan ehtiä kertaakaan veteen, niin laiskalta hän näyttää! Ryhmä nuoria tyttöjä polskuttelee vedessä ja kauempana näkyy pari uimaria ottelevan mestaruudesta.”7 Rannalla viihtyivät kaikki vauvasta vaariin.
Terijoesta kehittyi 1920- ja -30 -lukujen kuluessa uudelleen kesäpaikka, jonka kaikki tunsivat Suomen Rivierana. Hiekkarannat ja suotuisa ilmasto toivat kävijälle mieleen Etelä-Euroopan lämmön. Vielä 1930-luvun lopulla kesänviettoa verrattiin kuitenkin ”kultakauteen”, pietarilaisten huvilayhteisön kesäparatiisiin. Ränsistyneet huvilat muistuttivat menneestä, vaikka kesäsesonki olikin vilkastunut uudelleen.
Vaikka sanomalehdet mainitsivatkin monesti entisen loiston, olivat Terijoen hiekat voittaneet suomalaisten sydämet. Lehdet kehottivatkin vetoavasti: ” – – kenellä suinkin on tilaisuutta oleskella osa lomastaan – vaikkapa vain viikonkin verran – Terijoella, ei tule sitä koskaan katumaan.”8
Roosa Ruotsalainen
Suomen Rautatiemuseo
1 Radoilta ja ratojen varsilta 1963, s.46.
2 Radoilta ja ratojen varsilta 1963, s.46–47.
3 Uusi Suomi nro 28, 10.7.1927.
4 Uusi Suomi nro 28, 10.7.1927.
5 Warkauden Lehti nro 58, 27.7.1929.
6 Karjala nro 196, 24.7.1929.
7 Uusi Suomi nro 28, 10.7.1927.
8 Warkauden Lehti nro 58, 27.7.1929.
Käytetyt lähteet:
Heikkilä, Ritva: Terijoki – Kadotettu paratiisi. Tammi, Helsinki 2004.
Lähteenmäki, Maria. Maailmojen rajalla – Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911–1944. Historiallisia tutkimuksia 243. SKS, Helsinki 2009.
Radoilta ja ratojen varsilta – Rautatieläisten elämää entisaikaan heidän itsensä kuvaamana. Toim. Ilmar Talve. SKS, Forssa 1963.
Kannas kutsuu – Auringonpalvojan paratiisi. Matkailuesite 1937.
”Kannas kutsuu” Helsingin Sanomien Viikkoliite nro 31, 5.8.1934.
”Kuulumisia Terijoelta.” Karjala nro 166, 22.6.1929.
Punnus, Veli: ”Merta ja hiekkaa Terijoen rannalla.” Karjala nro 196, 24.7.1929.
Rautavaara, Toivo: ”Kulkijan mietteitä Karjalan kannakselta” Viikko-Sanomat nro 30, 30.7.1927.
Voipio, Anni: ”Merta, hiekkaa ja iloisia ihmisiä – kesäkuvia Terijoelta”. Uusi Suomi nro 28, 10.7.1927.
Väkevä, Kaarlo: ”Kesäkirje Terijoelta.” Warkauden Lehti nro 58, 27.7.1929.