Asema-alueiden ominaispiirre on rakennusten ja ulkotilojen tiivis vuoropuhelu. Rautatieasemapuistot rakennettiin samaan aikaan kuin asemarakennukset. 1900-luvun alussa asemapuistoja oli jo yli 150, mutta laajimmillaan ne olivat 1950–1960-luvuilla, jolloin puistoja oli 500 liikennepaikalla. Riihimäki–Pietari -radan asemat saivat ensimmäiset puistonsa 1870-luvulla.
Asemapuistojen kaarevat käytävät ja näyttävät pensasistutukset sekä puistopuut olivat englantilaista, luonnonmukaista puistotyyliä. Komeimmat kasvit ja kukkaistutukset olivat asemarakennuksen edustalla.
Viesti menneisyydestä
Valtion Rautatiet palkkasi ensimmäisen puutarhurin virkaan vuonna 1873 – ja Helsinki kaupunkipuutarhurin 1875. Puutarhuri Rudolf Grönholm perusti vuonna 1874 Hyvinkäälle rautateiden keskuspuutarhan. Rautatiehallituksen ylitirehtöörin Georg Strömbergin kerrotaan todenneen, että ”samalla kun puutarhat valtionrautatieasemilla tuottavat hyötyä ja huvia aseman virkailijoille ja miehistölle, ne Suomen rahvaassakin herättävät innostusta puutarhanhoitoon”.1 Asemilla ja niiden puistoilla oli edustuksellisia tarkoituksia. Höyryveturiaikaan puisto oli tärkeä myös paloturvallisuuden kannalta, etteivät kipinät lentäneet talojen katoille tai vaunujen kuumenneet, kipinöivät laakerit sytyttäneet tulipaloja.
Asemapuistot rakennettiin yhdistämään asema-aluetta: asemarakennusta, makasiinia, henkilökunnan asuinkasarmeja sekä höyryveturien tarvitsemia halkolaaneja, vesitornia ja veturitalleja. Asemalle johti koivu- tai lehmuskuja, kuusiaita suojasi radan vartta lumelta ja tuulelta sekä höyryjunien kipinöiltä. Kaarevat käytävät, syreenimajat penkkeineen ja pyöreät kukkaistutukset komistivat julkista puistoa, mutta yksityisemmät asuinalueet erotettiin pensasaidoilla. Rakenteellisia aitoja ei käytetty. Asuinkasarmeilla oli omat syreenimajat ja omenapuut, maakellareita varjostivat pensaat, ja marjapensaat ympäröivät keittiöpuutarhoja.
1900-luvun alussa asemapuistoja oli jo yli 150, mutta laajimmillaan ne olivat 1960-luvulla, jolloin 500 liikennepaikalla oli yli tuhat puutarhaa. Puistoihin istutettiin harkitusti ilmastoon sopivia, kestäviä puiden ja pensaiden lajikkeita, joiden taimet kasvatettiin rautateiden omissa puutarhoissa tai kasvihuoneissa. Kesäkukilla täydennettiin kukkapenkkejä ja kukka-altaita, jotka voitiin viedä lähemmäksi rataa laitureillekin.
Asemapuiston rakenne
Asemapuisto rajasi asema-alueen korkeine lehmuksineen, jalokuusineen ja -mäntyineen. Julkiseen asemapuistoon kuului puukujallinen asematie ja näyttävät pensasalueet. Asemarakennuksen läheisyyden eduspuisto oli näkyvin ja julkisin osa. Kulku asemarakennuksesta laiturille oli päällystetty mukula- tai nupukivin. Nurmikoiden reunoilla oli perenna- ja pensasistutuksia sekä laitureilla tai aseman edustalla istutuslaatikoita kesäkukkia varten. Puistossa oli matkustajille ja vastaanottajille penkit, hevospuomi ja pyöräteline sekä seljapensain maastoutettu käymälärakennus. Autoistuminen toi pysäköintialueet asemille.
Eduspuiston kasvillisuus oli runsas ja koristeellinen. Siellä oli koristepensaita, muotoon leikattuja pallopuita, pensasaitoja ja pyöreitä, kaarevia tai suoria perennapenkkejä. Mitä tärkeämpi liikennepaikka sitä runsaampi ja hoidetumpi puisto.
Asemapuiston kaartelevat, hiekoitetut käytävät veivät asuinalueelle, henkilökunnan yksityiselle puolelle. Puistossa oli maisemapuiston tyyliin jaloja havu- tai lehtipuita ryhminä tai yksittäin sekä pensasryhmiä. Käytävien varsilla oli penkkejä, koristeellinen kaivo ja usein myös lehtimajoja tai koristeellinen puinen huvimaja.
1900-luvun alusta säilyneissä puistopiirustuksissa näkyy aikakauden jugendvaikutteet, mutta puistosuunnitelmina ne edustavat enemmän 1800-luvun maisemapuistoja. Englantilaisen puiston periaatteita oli avoimuus, vapaamuotoinen sommittelu, polveilevat käytävät ja yksittäiset maisemapuut leikatulla nurmikolla. Puistoihin rakennettiin kaarevia hiekkakäytäviä, lehtimajoja, puurivejä ja -kujia sekä pyöreitä perennapenkkejä. Keittiöpuutarhojen marjapensaat on sijoitettu joko geometrisesti neliöihin tai kaarevasti kasvimaan ympärille. Asemapuistosuunnitelmat pysyivät tyyliltään melko samanlaisena runsaat sata vuotta. Luonnontyyliä ja geometristä tyyliä yhdisteltiin eli puut sijoiteltiin vapaasti, mutta pensaat ja kukkaistutukset geometrisemmin.
Asemapuiston kasvit
Asemapuistoissa näkyy edelleen isoja lehtikuusia, lehmuksia, vaahteroita, omenapuita, ruotsinpihlajia, pylväsjalavia, saarnia, tammia, sembramäntyjä, pihtoja ja serbiankuusia sekä kotimaisia koivuja, kuusia ja mäntyjä.
Suosittuja pensasaitoja istutettiin syreenistä, siperianhernepensaasta ja orapihlajasta. Pensaina käytettiin mm. puistoruusuja, syyshortensiaa, eri kanukoita, lumimarjapensaita, jasmiinia, koiranheisiä, eri syreenejä ja tuomipihlajaa sekä tuhkapensasta, happomarjaa ja pensashanhikkeja. Orapihlajasta ja valkokukkaisesta unkarinsyreenistä kasvatettiin yksittäisiä leikattuja pallopuita. Perennoina on käytetty mm. ritarinkannusta, harjaneilikkaa, varjoliljaa, vuorenkilpeä, aurinkonauhusta, pionia, tarha-alpia ja akileijoja.
Kesäkukista tärkeimpiä ovat petunia, samettikukka, pelargoniat, begoniat, dahliat, lobeliat ja orvokit. 1960-luvulla suosituiksi tulivat kesäsypressi, salkoruusu ja risiinikasvi niiden näyttävyyden vuoksi.
Vuoden 1879 vuosikertomuksen luettelo keskuspuutarhan taimivalikoimasta:
16 lajia koriste-/lehtipuita: vuorijalava, riippasaarni, ruotsinpihlaja, poppeli, lehmus
39 lajia koristepensaita: jasmiini, lumimarjapensas, angervot, syreenit jne.
5 lajia havupuita: kuusi, pihtakuusi, mänty, sembramänty, matala vuorimänty
4 lajia aitakasveja: aitaorapihlaja, Siperian hernepensas, viitapajuangervo jne.
19 lajia kasvivartisia taimia
69 lajia kukantaimia
6 lajia perennoja
2 lajia nurmensiemeniä
Asemapuiston suunnitteluperiaatteita
Ylipuutarhuri teki puistosuunnitelmat, kun rautatiearkkitehti oli suunnitellut asema-alueen rakennukset ja laatinut asemapiirroksen, joka määritteli rakennusten keskinäisen sijainnin. Vaikka Suomessa käytettiin pitkään asemarakennusten tyyppisuunnitelmia, niitä muunneltiin paikan olosuhteiden mukaan.
Alun perin asemapuistojen kaarevat kuvioharavoidut hiekkakäytävät ja näyttävät pensasistutukset sekä puistopuut olivat luonnonmukaista puistotyyliä. Komeimmat kasvit ja kukkaistutukset olivat edelleen asemarakennuksen edustalla.
Asemapuiston suunnittelussa erotettiin puuistutuksin ja pensasaidoin yksityisemmäksi henkilökunnan alue: asunnot, maakellarit ja varastot. Asuntoalueella asemapäälliköllä oli eniten kukkaistutuksia ja vähemmän keittiöpuutarhaa verrattuna asuinkasarmeissa (rivitaloissa) asuviin rautatieläisiin.
Oma rautateiden keskuspuutarha Hyvinkäällä kasvatti Suomen ilmastoon sopivat taimet, joita asemille istutettiin piiripuutarhureiden ohjauksessa.
Huippukausi 1960-luvulla
Kun höyryveturit ja kiskobussit ajoivat vielä vähäliikenteisillä rataosuuksilla, halkoja ja vettä tarvittiin. Asemilla oli henkilökuntaa, ja autot kulkivat hiekkateillä 1960-luvulla. 1900 -luvun alussa liikennepaikoista noin sadallaviidelläkymmenellä oli istutuksia, ja 1950–1960 -luvuilla puistoja oli yli 500 asemalla. Suomen asemapuistojen kultakausi osui 1960-lukuun, jolloin asemien kesken myös kilpailtiin kauneimpien kukkaistutusten, pensasaitojen ja puiden näyttävyydestä sekä niiden hoidosta. Näin vuosittaisilla kilpailuilla pidettiin yllä asemapuistojen korkeaa laatua. Valtionrautateiden historiassa vuosilta 1937–1962 ylipuutarhuri Kalle Jokela kertoo, että piiripuutarhurit yleensä vastasivat omilla alueillaan puistojen suunnittelusta ja istutuksista.
Verrattaessa 1960-luvun puutarhasuunnitelmia aiempiin, niistä tuli käytännöllisempiä ja taimivalikoima pieneni käytettäväksi lähes koko Suomessa. Avoimet nurmialueet kasvoivat, suunniteltiin puu- ja pensasryhmiä. Koristepensaita ei enää yksilöity piirustuksiin esim. euroopansorvari- tai valkolumimarjapensaaksi, vaan käytettiin sanaa ”koristepensaita”. Hopeapajut tulivat muotiin ja niistä suunniteltiin huvimajojakin. Myös omavaraistalous oli vähentynyt eivätkä työntekijät tarvinneet enää omaa peruna- ja vihannesmaata. Puistotyöhön tulivat mukaan lannoitteet, jyrsimet ja tehokkaammat ruohonleikkurit.
Riihimäki–Pietari -radan nykytilaa
Henkilöliikenteen asemia on vähennetty liikennekäytöstä 1970–1980-luvuilla. Asemarakennuksia on myyty kunnille, yhdistyksille ja yksityisille 1990-luvulta alkaen. Myös hoidettujen asemapuistojen koko ja määrä ovat pienentyneet radikaalisti. Vanhoissa asemapuistoissa on jäljellä paljon isoja jalopuita, lehmus- tai koivukujia, kookkaita havupuita, pihtoja ja lehtikuusia sekä ylikasvaneita syreenejä ja muita koristepensaita. Nuoria vaahteroita on tiheinä kasvustoina.
Komea puusto on asemapuiston parhaiten säilynyt ominaisuus. Jos rautatieasemalla on edelleen henkilöliikennettä, asemapuistoa hoidetaan ja nurmikot ajetaan. Kesällä asemarakennuksen eteen ja laiturialueille tuodaan näyttäviä ja helppohoitoisia kukkaistutuksia.
2020-luvulla asemarakennuksen, asemalle vievien kävelyteiden ja laiturien kunnossapito on useiden tahojen vastuulla. Laiturialueet ja laiturin reunasta luiskaa yksi metri kuuluvat Väyläviraston vastuulle. Asemarakennuksen omistaa joko VR, kaupunki, Senaatti-kiinteistöt, yksityinen tai Väylävirasto ja kävelytiet joko kunta tai Väylävirasto. Yleensä julkisia asemapuistoja hoitavat kaupungit tai asemarakennusten uudet omistajat.
Pietarin radan suojelluista asemapuistoista ja niiden nykytilasta kerrotaan enemmän artikkelissa Riihimäki–Pietari -radan suojeltujen asema-alueiden puistoista.
Puutarhanhoitoa halki vuosikymmenten
Rautateiden asemapuistojen rakentaminen alkoi 1800-luvun lopulla. Puistojen puut toimivat aseman maamerkkeinä ja istutukset antoivat esikuvan paikallisille asukkaille tavasta kaunistaa ja hoitaa asuinympäristöä. Asemarakennukset rakennettiin kestäviksi, sillä niiden perustusten piti kestää junien tärinää, aikaa ja kulutusta.
Asemapuistot ovat tärkeää osa rautatiekulttuuria, joka oli laajimmillaan 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin asemat olivat miehitettyjä ja radan kunnossapidosta vastasivat ratavartijat. Asemilla ja niiden puistoilla oli edustuksellisia tarkoituksia. Puisto oli tärkeä paloturvallisuuden kannalta, mutta tarjosi konkreettista suojaa ja virkistystä matkustajille ja asemalla työskentelevillekin.
Rautateiden sähköistäminen ja raideliikenteen kauko-ohjaus vähensivät asemahenkilöstöä. Asemapuistojen hoito siirtyi ammattilaisilta aseman henkilöstön lisätyöksi, ja osa puistoista jäi vaille hoitoa. Laitureita nostettiin ja autoistuminen lisäsi pysäköintialueiden tarvetta, jolloin puistoalueet pienenivät. 1970-luvulla puistoja uudistettiin, koska kevyt- ja autoliikenne valtasi tilaa puistoista. Asemapuistoissa on kuitenkin edelleen alkuperäisiä ja vanhoja puita ja kasvilajikkeita. Korkeat puut toimivat edelleen asema-alueen maamerkkeinä.
Rautatieasemapuisto on ainutlaatuinen suomalainen ilmiö. Muualla Euroopassa ne ovat harvinaisia tässä laajuudessa ja muissa pohjoismaissa huomattavasti vaatimattomampia.
Rautateiden asemapuisto oli ensimmäinen julkinen puisto ja kulttuuriympäristö paikkakunnalla. Riihimäki–Pietari -radan alkuaikoina asemalle tultiin katsomaan junia ja matkustajia – lähdön ja saapumisen tunnelmaa. Asemapuisto oli kohtauspaikka myös paikkakunnan asukkaille ja asemaravintolan palveluja käyttivät muutkin kuin matkustajat.
Liisa Nummela ja Pirjo Huvila
1 Joutsalmi 2001, s. 142–147.
Käytetyt lähteet:
Henttinen, Hanna: Asemapuiston Muutos Julkisesta Puistosta Kotipihaksi. Maisemantutkimus, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Turun yliopisto, 2019.
Hurme, Paula & Niilo-Rämä, Kaisa: Kouvolan Kaupunkivihreän Jäljillä. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Aalto-yliopisto, 2017.
Huvila, Pirjo: Rautatieasemat – arkkitehtuuria sadan vuoden ajalta. Kulttuuriympäristömme.fi -sivusto, 2007.
Häyrynen, Maunu. Hortus Fennicus: Suomen Puutarhataide. Viherympäristöliitto, Helsinki 2001.
Iltanen, Jussi. Radan Varrella: Suomen Rautatieliikennepaikat. Karttakeskus, Helsinki 2009.
Jokela, Kalle. Valtionrautatiet Puutarhurina. Teoksessa Valtionrautatiet 1937–1962: Suomen Rautateiden 100-vuotispäiväksi. Rautatiehallitus, Helsinki 1962.
Joutsalmi, Sinikka. Asemapuistot. Teoksessa Hortus Fennicus – Suomen Puutarhataide, s. 142–147. Viherympäristöliitto, Helsinki 2001.
Järnefelt, K. & Reijonen, A: Rautatierakennusten korjausohjeet: 2 – Rautatierakennukset: asemarakennus. Museovirasto, rakennushistorian osasto, Helsinki 2003.
Huvila, P.; Ikkala, M.; Joutsalmi, S.; Kariluoma, S.; Lounatvuori, I. & Niemi, M: Rautatierakennusten korjausohjeet: 7 – Aseman puisto ja pihat: asema-alueiden hoito-ohje. Museovirasto, rakennushistorian osasto, Helsinki 2005.
Års berättelse för 1879. Rautateiden puutarhatoimialan vuoden 1879. Suomen Rautatiemuseon rautatiehistoriallinen arkisto.