Ratavartijalla oli pitkään tärkeä tehtävä rautateillä. Ammattia ei kuitenkaan enää nykyisin ole, sillä ratojen kunnossapito hoituu koneiden avulla. Vanhojen rautatieläisten muistot kertovat kadonneesta ammatista.
Ennen radan kunnossapidon kehittymistä rataa ja sen kuntoa tuli valvoa manuaalisesti. Sitä varten olivat ratavartijat. Heillä oli vastuullaan muutaman kilometrin mittainen osa radasta, joka heidän tuli kävellen tarkastaa päivittäin. Tärkeimpänä tehtävänä oli katsoa, että kiskot olivat kulkukelpoiset ja ettei radalla ollut esimerkiksi eläimiä. Talviseen aikaan lumityöt radalla olivat ratavartijan vastuulla. Omalta osuudelta putsattiin kiskot ja vaihteet lumesta. Työ oli talvisin raskasta. Ratavartijan poika Aleksander Uuslehto kertoo, kuinka ” – – lumisateiden aikana oli linjalla työnnettävä haaralapiota, jolla kiskon molemmat puolet vapautuivat lumesta.”1
Ratavartijoiden työ oli liikkuvaa, sillä päätehtävänä oli tarkastaa oma osuus radasta kävellen. Jos rataa korjattiin, ratavartija toimi radankorjaajien eli topparoikan esimiehenä. Einar Lustman kertoo ratavartijan työstä 1800–1900 -lukujen vaihteessa Luumäellä:
“Ratavartijoilla oli vuorot järjestetty siten, että viikko oli päivätyötä, radan tarkastus tuli suoritettua työhön tulomatkalla, ja toisena viikkona oli radan tarkastus yöllä. Ratavartijoilla oli koukkupääkeppi tukenaan, kun he kävelivät kiskonharjaa pitkin. Kiskolla kävelyyn käsitykseni mukaan oli syynä säästäväisyys, ettei saappaan pohjat kuluisi. Päivävuoroon menevillä ratavartijoilla oli olkahihnalla varustettu lämpsällinen nahkalaukku eväitä varten. Eväänä oli leivän puolikas, johon oli tehty monttu voivarastoksi, höysteenä oli suolattu särki ja kananmuna. Pullossa oli kaljaa tai piimää. – – Tällainen oli yleinen eväslista. Vaihteeksi oli joskus pannussa käristettyä sianlihaa. Jos työmaa oli asumusten lähellä, niin emäntä keitti kahvia. Se maksoi 5 penniä kuppi. Kahvi juotiin alastomana.”2
Pietarin radalla vuosisadan vaihteessa ratavartijan palkka oli 47 markkaa kuukaudessa, mikä vastaa nykyään reilua 200 euroa. Tuolloin elinkustannukset olivat kuitenkin paljon nykyistä halvemmat ja palkalla tuli toimeen. Ratavartijalle kuuluivat myös yksinkertainen asunto sekä polttopuut.
Ratavartijan tupia oli radan varressa Pietarin radalla noin kahden kilometrin välein. Vahtituvissa oli eteinen, keittiö leivinuunilla ja yksi kammari. Pihassa oli myös talousrakennus, jossa yleensä oli varastotiloja ja kahden lehmän navetta. Tavallista olikin pitää muutamia eläimiä, kuten lehmiä, lampaita, sikoja tai kanoja. Eläimet saivat heinänsä radan vierustalta. Ratavartijan perheet viljelivät myös tontillaan kasviksia ja viljaa omaan käyttöönsä.
Ratavartijana saattoi välillä joutua myös hiukan erilaisempiin töihin. Einar Lustman kertoo, kuinka oli isänsä kanssa lähtenyt töihin isän vahtimalla rataosalla:
“Pietarissa raivosi v. 1904 kolera ja tämän johdosta määrättiin ratavartijat voitelemaan junien käymälöistä tippuneet kasat. Minä olin isän apuna tässä työssä. Karbolitervaa oli isällä ämpärissä ja minulla purkissa. Kepin päähän oli sidottu säkkikangasta ja tällä tukolla valutettiin ainetta kasojen päälle. Me tehtiin tarkkaa työtä, sillä murusetkin voideltiin.”3
Roosa Ruotsalainen
Suomen Rautatiemuseo
1 Radoilta ja ratojen varsilta 1963, s.36.
2 Radoilta ja ratojen varsilta 1963, s.32–33.
3 Radoilta ja ratojen varsilta 1963, s.31.
Käytetyt lähteet:
Radoilta ja ratojen varsilta – Rautatieläisten elämää entisaikaan heidän itsensä kuvaamana. Toim. Ilmar Talve. SKS, Forssa 1963.
Rautatierakennusten korjausohjeet 5: yksinkertainen vahtitupa. Museovirasto, Helsinki 1998.